Seitsemän tosielämän kummitustarinaa, jotka Country Life -lehden lukijat ovat jakaneet

Country Life -lehden 120-vuotisen historian aikana kymmenet lukijat ovat jakaneet kummitustarinoitaan. Tähän olemme poimineet seitsemän kiehtovinta.

Kummitustarinan kuuleminen on ihan hyvä asia – se on hauska juttu, jonka useimmat meistä voivat kuulla ottamatta sitä liian vakavasti. Mutta on jotain aivan erilaista kuulla ystävän suora kokemus. Siitä tulee paljon uskottavampi, sitä on paljon vaikeampi hylätä pelkkänä ylivilkkaan mielikuvituksen tuotteena.

Ja vaikka alla olevat kirjoittajat eivät ole ystäviä sinänsä, he ovat toiseksi parasta: saman yhteisön jäseniä, tässä tapauksessa lukijakollegoita. Tämän ja Country Lifen monipuolisen lukijakunnan yleensä moitteettoman maalaisjärjen lisäksi nämä tarinat ovat sitäkin uskottavampia – ja sen vuoksi sitäkin karmaisevampia.

Viimeinen näky edesmenneestä ystävästä

Tämä kirje Margaret S. Gladstone of Wiltshire julkaistiin 24. syyskuuta 1948. Margaret sai syyn kirjoittaa eräiden viimeaikaisten kirjeiden johdosta, jotka olivat ilmestyneet lehdessä edellisinä viikkoina.

Aavekirjeet, joita olette julkaissut Country Life -lehdessä, kiinnostavat minua kovasti, ja rohkenen lisätä yhden omani.

Palatessani eräänä iltapäivänä asunnolleni Westminsterissä näin kahden ystäväni tulevan minua kohti kadun toiselta puolelta. Minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja toivoin, etteivät he huomaisi minua. Ylitin kadun heidän takanaan ja kiiruhdin kotiin.

Aamupalan aikaan ystäväni soitti kertoakseen minulle, että mies, jonka olin nähnyt edellisenä päivänä, oli kuollut yöllä. Olin hämmästynyt ja kuvailin, kuinka olin nähnyt hänet ja hänen vaimonsa ilmeisen terveinä. Ystäväni huudahti, että se oli mahdotonta, koska hän oli ollut sairaana jo muutaman päivän. Leski, saanen mainita, on yhä elossa.

Katoava nainen

Madge Smithin kirje, joka julkaistiin 3. syyskuuta 1948, kertoo tarinan, joka tapahtui Devonissa.

Harald Penrosen somersetiläiset ”kummitukset” (6.8.) saatiin tyydyttävällä tavalla selvitetyksi, mutta omasta kokemuksestani Tauntonissa on vaikeampi päästä eroon. Se tapahtui yli 10 vuotta sitten, mutta on yhä elävästi mielessäni.

Eräänä iltapäivänä huomioni kiinnittyi väkijoukon läpi liikkuneeseen naiseen, jonka kasvoilla näkyi mitä kauhein hädän ilme. Hänen surunsa oli niin kauhistuttava, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, että sain voittamattoman halun seurata häntä.

En voinut enää nähdä häntä. Katselin ympärilleni, seurasin hänen kulkuaan ja yritin nähdä uudelleen epämääräisen vaikutelmani mustista, takertuvista vaatteista, pitkästä hahmosta, harmaista, epäjärjestyksessä olevista hiuksista ja niistä murheellisista kasvoista. Hän ei ollut missään.

Käännyin toverieni puoleen, jotka olivat hämmästyneitä purkauksestani. He eivät olleet nähneet mitään, mutta tuolloin olimme ohittamassa Bloody Assizesin.”

Pyhäkummittelu

W.S.J:n kirje 13. maaliskuuta 1937 kertoo kokemuksesta, jonka hän oli kokenut yli puoli vuosisataa aikaisemmin. Se jätti selvästi lähtemättömän vaikutuksen.

Vuonna 1885, kun olin koulupoika, menimme kesälomalle Ventnorin ja Bonchurchin välissä sijaitsevaan kalustettuun taloon Wightin saarella. St Boniface House oli vaatimaton, ja sillä oli yksi viehättävimmistä koskaan näkemistäni pienistä puutarhoista.

Aaveita ilmoittautui pian. Ilmiöt olivat voimakkaita ja erilaisia. Siskojeni luona vieraili yöllä hahmo, joka käveli heidän huoneessaan, ja kun se tuli heidän sänkyjensä väliin, he pakenivat kiljuen.

Hahmo ohitti kotiapulaiset käytävällä, kylmät kädet laskettiin käsien päälle, jotka makasivat vastakkain, kellot soivat ilman, että niitä vedettiin.

Kylän pappi tuli kirjan ja pyhän veden kanssa, henget laskettiin tehokkaasti ja me nukkuimme rauhassa.

Nyt olen lukenut rouva Stirlingin teoksesta Dummerin päiväkirjat (1934) kertomuksen samankaltaisista ilmestyksistä samassa talossa vuonna 1851. Vanha talo on purettu, mutta toivon, että sen puutarha suojelee yhä köyhiä kodittomia varjoja, jotka vaeltavat öisin.

Kadonnut kylä

Tämä sota-ajan kirje lukijalta, joka identifioi itsensä nimellä ”O. A. T. S., Surrey, julkaistiin 27. helmikuuta 1942.

Kävellessämme viime vuonna Skotlannissa vanhan metsän halki mieheni kanssa otimme oikotien villin laakson läpi ja aikomuksenamme oli kävellä Fillenin rantaa pitkin Crianlarichiin. Tulimme avoimeen tilaan, joka oli tasainen ja puuton ja täynnä auringon huurretta.

Tullessamme sisään mieheni huomautti: ”En pidä tästä paikasta, se on liian vanha ja kuollut”. Olin aikeissa vastata, että minusta se tuntui vain rauhalliselta, mutta yhtäkkiä tunsin masennuksen tunteen, joka oli melkein toivottomuutta.

Mitä ’näin’, oli pikemminkin tunne, kuin ympärilläni olisi lunta, lyijyisen taivaan alla, ja takanani oli ihmisiä, ja heidän katseensa oli vailla toivoa.

Mieheni näki, että olin oudon peloissani, ja niinpä lähdimme Crianlarichiin. Kerroimme hotellissa, että olimme tunteneet eräässä paikassa metsässä aavemaisen olon. Edesmennyt herra Alistair Stewart sanoi: ”Ai niin, se olisi se paikka, jossa kokonainen kylä eksyi lumeen ja kaikki kuolivat nälkään.”

Olemme molemmat kelttiläisiä, mutta kumpikaan meistä ei ole vähääkään meedio. Yhden asian tiedän, että vaikka Hitler ja hänen harmaakarhujoukkonsa jahtaisivat minua, en menisi enää tuohon metsään.

Koiran sinetöimä kummitus

21. maaliskuuta 1963 suffolkilaisen Kay Monier-Williamsin kirjoitus oudosta kummituksesta, jonka ei nähnyt hän itse vaan hänen koiransa, julkaistiin.

Asuin vuonna 1916 äitini ja ystäväni kanssa Devonissa suuressa ja melko aavemaisessa talossa. Eräänä iltana, kun istuimme kaikki takan ääressä, Prickles, terrierini, nousi ylös, käveli ovelle, katsoi ylös ja heilutti häntäänsä tervehtien jotakuta, joka oli juuri tullut sisään.

Muutaman hetken kuluttua se kääntyi ja edelleen häntäänsä heiluttaen saattoi naista tai miestä meitä kohti. Sitten se pysähtyi, katsoi jälleen ylös ja kääntyi kohti ovea, mutta ei liikkunut, vaan ilmeisesti katseli, kun henkilö poistui huoneesta, minkä jälkeen se huokaisi syvään.

Se varmasti piti ystävästään, joka oli meille näkymätön.

Kun aaveesta tulee hevoskuiskaaja

Tämä kirje Devonista, joka tuli B. Wynell-Mayow’lta, julkaistiin 24. syyskuuta 1970.

Täällä on vanha maatila, jossa asui ainakin kolme sukupolvea Hawkins-nimistä sukua. Viimeisin omistaja kertoi minulle, että hän ja hänen lapsensa haistoivat usein tupakansavun talossa, eikä kukaan heistä koskaan tupakoinut.

Hän omisti rakkaan varsovan tamman. Kun varsan oli määrä syntyä, ilmeni komplikaatioita. Hyvin huolestuneena hän meni talliin ollakseen tamman kanssa. Siellä hän haistoi ”vanhan Hawkinsin savun” ja tunsi Hawkinsin läsnäolon lohduttavan häntä ja rauhoittavan tamman.

Havaitsin puutarhurini kautta, joka oli yksi talossa kasvaneista Hawkinseista, että koko perhe oli omistautunut eläimille ja he kaikki polttivat piippua. Talon omistaja ei tiennyt perheestä mitään muuta kuin heidän nimensä.

Vankkurit, jotka ennustivat kuoleman

Mary Corbett Harkis of Kent, joka julkaistiin 4. toukokuuta 1967, kertoi tapahtumasta, jonka hänen isoisänsä oli alun perin kirjoittanut päiväkirjaansa lähes sata vuotta aiemmin.

Roy Christianin artikkelissa (6.4.) oleva viittaus Hastingsin markiisin kuolemaan vuonna 1868 muistuttaa minua tarinasta, jonka isoisäni kirjoitti päiväkirjaansa samana vuonna.

”Kuulin Hastingsin markiisin kuolemasta eilen Lontoossa. Hän oli vain 26-vuotias.

’Hänen kuolemansa yhteydessä tapahtui kummallinen asia. Suvussa on perinne, että ennen jonkun perheenjäsenen kuolemaa joku toinen jäsen kuulee vaunujen pyörien äänen ajavan hänen ovelleen, vaikka siellä ei todellisuudessa ole vaunuja.

’Näin itse asiassa tapahtui linnassa, kun lordi Bute kävi täällä hiljattain, ja hän meni jopa ovelle katsomaan, oliko siellä vaunuja. Siihen kiinnitettiin silloin huomiota, lordi Bute on äidin puolelta Hastings.”

Isoisäni oli lordi Buten serkku ja tunsi hänet hyvin.

Noin 60 vuotta myöhemmin silloinen Buten markiisi ja hänen vaimonsa olivat Dumfries Housessa, heidän ayrshireläisessä residenssissään. Eräänä iltana päivällisen jälkeen he kuulivat vaunujen äänen; he odottivat, mutta ketään ei kuulutettu, joten he soittivat hovimestarin perään, mutta ketään ei ollut tullut.

Seuraavana päivänä tuli uutinen, että eräs Hastingsin suvun jäsen oli kuollut.